torstai 14. helmikuuta 2013

Novelli: Arjen ihanuutta


- Äitii! Ikkää! Lotta kiekui tasan kello kahdeksan, samaan aikaan kuin edellisenä aamuna ja ties kuinka monena sitä ennen. Pienten ihmisten sisäinen kello oli ihmeellinen asia. Olin tehnyt kokeita, joissa valvotin lasta normaalia pidempään, mutta samaan aikaan se silti heräsi. Luovuin lopulta testeistä tajutessani vapaa-aikani valuvan hukkaan moisissa mengelemäisyyksissä.
                      - Eiku äiti! Kuului kiukkuinen komento astuessani ovesta sisään. Arki iski vasten kasvoja kuin märkä rätti.
                      - Tai kuin kuiva paska, kuului takaani.
                      - Ruusun tuoksuja sun hajuihin verrattuna, vastasin nostaessani Lottaa pinnasängystä.
                      - Voin mä tän märän rätinkin sun naamaas heittää, jos sitä oikein kerjäät, Salla saivarteli takaisin kääriessään kylmää pyyhettä patterin termostaatin ympäriltä. Ulkona oli jo sen verran holotna, että oli syytä turvautua vanhan kansan nikseihin, Lotta kun nukkui ilman peittoakin.
                      Sillä aikaa kun Salla vaihtoi vaipan, kävin pesemässä unihiekat silmistäni ja ajamassa parran. Vedettyäni vaatteet niskaan sain kurahaalarit käteen ja Lotan käden toiseen. Ei muuta kuin uhmaamaan luontoäitiä vaakasuoraan vihmovaan räntäsateeseen.
Onneksi tarha ei ollut kaukana, vain parin korttelin päässä. Se oli asuinalueessani parasta. Etäisyydet. Ne eivät olleet milloinkaan liian suuria ylitettäväksi. Siinä tosin piili kirjaimelliset varjopuolensa. Täällä oli niin tiivistä, että parvekkeelle paistoi päivä kesäisinkin vain puoli tuntia päivässä ja naapurin kanssa pystyi lähestulkoon skoolaamaan saunakaljat kaiteen yli.
Arkkitehtuuri oli toinen epäkohta. Huomasi liian selkeästi alueen rakentuneen lamavuosina. Julkisivuissa ei oltu säästelty vessankaakelissa eikä elementtien saumoja oltu viitsitty peitellä. Tuuli, enkä puhu nyt naapurin suupaltista eukosta, oli kolmas koettelun aihe. Täällä tuuli aina, kovaa ja kylmää.
Olisin kuitenkin typerys, jos nillittäisin muutamasta miinuspuolesta, niin paljon hyvää kotiseutuuni mahtui. Sitä paitsi olimme saapuneet perille, ja oli aika sanoa huomenet tarhantädille. Annoin halit ja pusut Lotalle, minkä jälkeen otin kokan kohti metroasemaa, joka sekin oli lähellä. Ei tarvinnut ylittää kuin yksi kujapahanen, ja olin perillä.
Siellä odotti joka-aamuinen näky: sopulilauman tavoin kohti liukuportaita kiirehtivä ihmisjoukko, jonka jatkeeksi minäkin liityin. Portaiden päässä nappasin telineestä kaksi ilmaisjakelulehteä kainaloon ja käännyin uukkarilla takaisin kotia kohti. Tunsin itseni onnelliseksi.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Novelli: Kuustonen

Olin aina pitänyt Kuustosta kunnon kaverina. Kirkonmiehiä ja kaikkea. En ollut koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa hänestä. Miten olisin voinutkaan? Sellaisesta, joka tekee Via dolo rosan tai Rafaelin enkelin? Ei sellaisesta uskoisi unissaankaan mitään pahaa.

Tulikin täysin yllätyksenä, kun se aloitti sen. Vittuilun. Keskellä kirkasta päivää, koko valtakunnan edessä. Niin kuin en tarpeeksi hyvin olisi tiennyt, että keskellä muuten kauniita kasvojani törrötti iso, epämuodostunut möykky nenänvirkaa toimittamassa. Kuustosen piti aloittaa käsittämätön kampanjansa Nenäpäivästä.