- Äitii!
Ikkää! Lotta kiekui tasan kello kahdeksan, samaan aikaan kuin edellisenä aamuna
ja ties kuinka monena sitä ennen. Pienten ihmisten sisäinen kello oli
ihmeellinen asia. Olin tehnyt kokeita, joissa valvotin lasta normaalia
pidempään, mutta samaan aikaan se silti heräsi. Luovuin lopulta testeistä
tajutessani vapaa-aikani valuvan hukkaan moisissa mengelemäisyyksissä.
- Eiku
äiti! Kuului kiukkuinen komento astuessani ovesta sisään. Arki iski vasten
kasvoja kuin märkä rätti.
- Tai
kuin kuiva paska, kuului takaani.
-
Ruusun tuoksuja sun hajuihin verrattuna, vastasin nostaessani Lottaa
pinnasängystä.
- Voin
mä tän märän rätinkin sun naamaas heittää, jos sitä oikein kerjäät, Salla
saivarteli takaisin kääriessään kylmää pyyhettä patterin termostaatin
ympäriltä. Ulkona oli jo sen verran holotna, että oli syytä turvautua vanhan
kansan nikseihin, Lotta kun nukkui ilman peittoakin.
Sillä
aikaa kun Salla vaihtoi vaipan, kävin pesemässä unihiekat silmistäni ja
ajamassa parran. Vedettyäni vaatteet niskaan sain kurahaalarit käteen ja Lotan
käden toiseen. Ei muuta kuin uhmaamaan luontoäitiä vaakasuoraan vihmovaan räntäsateeseen.
Onneksi
tarha ei ollut kaukana, vain parin korttelin päässä. Se oli asuinalueessani
parasta. Etäisyydet. Ne eivät olleet milloinkaan liian suuria ylitettäväksi. Siinä
tosin piili kirjaimelliset varjopuolensa. Täällä oli niin tiivistä, että parvekkeelle
paistoi päivä kesäisinkin vain puoli tuntia päivässä ja naapurin kanssa pystyi
lähestulkoon skoolaamaan saunakaljat kaiteen yli.
Arkkitehtuuri
oli toinen epäkohta. Huomasi liian selkeästi alueen rakentuneen lamavuosina.
Julkisivuissa ei oltu säästelty vessankaakelissa eikä elementtien saumoja oltu
viitsitty peitellä. Tuuli, enkä puhu nyt naapurin suupaltista eukosta, oli
kolmas koettelun aihe. Täällä tuuli aina, kovaa ja kylmää.
Olisin
kuitenkin typerys, jos nillittäisin muutamasta miinuspuolesta, niin paljon hyvää
kotiseutuuni mahtui. Sitä paitsi olimme saapuneet perille, ja oli aika sanoa
huomenet tarhantädille. Annoin halit ja pusut Lotalle, minkä jälkeen otin kokan
kohti metroasemaa, joka sekin oli lähellä. Ei tarvinnut ylittää kuin yksi
kujapahanen, ja olin perillä.
Siellä
odotti joka-aamuinen näky: sopulilauman tavoin kohti liukuportaita kiirehtivä
ihmisjoukko, jonka jatkeeksi minäkin liityin. Portaiden päässä nappasin telineestä
kaksi ilmaisjakelulehteä kainaloon ja käännyin uukkarilla takaisin kotia kohti.
Tunsin itseni onnelliseksi.
